Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
Korhonen Kirjoitukset + Iltapala on yllätys...

Iltapala on yllätys joka kerta

Marketta Korhonen

Aamuhämärässä, kuin vielä unta ajatellen, kuljen sisään sairaalan portista. Valtavat pimeät talot seuraavat kulkua pihan poikki, varis lentää ohitse siipisulat kahisten. Väsyttää, aina väsyttää - vai onko sekin vain pinttynyt harhaluulo, osa samaa kaavamaista rutiinia kuin kaikki päivät, toistensa kaltaiset? Ehkä me, aamuhämärässä kulkijat, jotka kaikki ajattelemme näin, saamme juuri siksi työstämme irti niin vähän. Näemme vain sen, mitä päiväjärjestyksessä lukee, emme sen ohi, kellonaikojen, aamupesujen, lounaiden, päivällisten, kahvitaukojen lävitse - siihen, missä esille nousee ihminen, yksinäisenä matkallaan.

Tahtoisin kirjoittaa tätä itselleni, löytääkseni sydämelleni sanoja, mutta myös sinulle, tuntematon hoitaja, kysyäkseni, oletko joskus ajatellut samoin, onko lausumaton toive kuitenkin yhteinen. Toive, miten kaiken voisi panna äkkiä kyseenalaiseksi, miten jotakin voisi jättää tekemättä tai tehdä toisin. Ja, onko tämä toive se joka sitkeydellään saa työn tuntumaan tylsältä, tyhjältä, tarkoituksettomalta. Kuuntele minua, sukella tunnelmaan, pysähdy hetkeksi.

Tämä on minun päiväni.

Osastolla on vielä hiljaista, ovi loksahtaa äänekkäästi lukkoon, potilashuoneissa nähdään vielä unia, joissa ei ole lukittuja ovia.

Pukeudun valkoisiin, astun ammattirooliin, roolivaatteisiin, joiden käytännön tarkoitus on suojata lialta, likaisten potilaiden kosketuksilta, likaiselta, sairaalta osastolta - ja erottaa minut sairaista. Näin me hoitajat sen sijaan muistutuamme niin toisiamme, että kukaan potilaista ei kykene muistamaan nimiämme.

Istumme kanslian lasi-ikkunaiseen turvaan, hyvät huomenet säätiedotus, raportointi. Kahvia, odottelemme aamiaiskärryn tuttua kolinaa - - - se saapuu ja rikkoo aamun hiljaisuuden, järjestys alkaa; kahville, pesulle, pukeutumaan, hortoilemaan edestaas lyhyttä käytävää, eksyksissä, hämmentyneenä.

Uni jatkuu.

Uni, joka on todellista.

Todellisuus, joka ei voi olla totta.

Vapisevat kädet, hämmästyneet silmät.

Katselitko koskaan noita ryppyisiä, läpikuultavia, suonikkaita käsiä, kömpelösti napittamassa puseroa?

Näitkö todella ihmisen, siinä maailman keskellä, valkean huoneen valkealla tuolilla, - ihmisen pienenä, muistin palaset oudosti järjestymässä uudelleen, todellisuudeksi, jonka mieli itse luo?

Katkelmien, muistikuvien, hatarien toiveiden avaruus.

Uni. Symbolien metsä. Lohduton meri.

Mene sinne. Hetkeksi.

Siellä ne ovat, enkelit. Vastapäisen talon katolla. Sanoo hän, ryppyinen nauru kasvoillaan.

Minkä näköisiä ne ovat, enkelit? Minä en ole koskaan nähnyt enkeleitä.

No, niillä on tuommoset myssyt päässä, niin kuin tonttulakit. Ja siivet. Ja ne huojuu tuulessa.

Sanoo hän, nauraa, etsii katsetta, silmiä. Ihmettelee, kun en ole nähnyt enkeleitä.

Kylpyhuoneen ovelle tulee mies. Kurkistaa sisään, näkee ihmisiä.

Anteeksi, mutta onko tämä postitoimisto?

Ei, ei tämä ole postitoimisto, tämä on kylpyhuone.

Jaaha. Mutta tämähän on ollut joskus postitoimisto?

Ei, kyllä tämä on ollut aina kylpyhuone.

Vai niin. Ikävää, että postitoimisto on suljettu.

Menee pois. Murheellinen mies.

Tämän lukitun osaston täytyy olla varsin hankala paikka. Ei ole postia, eikä tämä juna lähde liikkeelle. Eikä täältä pääse pois vaikka on tullut vain kahville. Uloskaan ei pääse, vaikka tämä sukellusvene vuotaa, vesi tulvii jo sisään. Ja mihin hotellilaskukin maksetaan?

Kaksi vanhaa miestä nuhjuisen käytävän hämärässä.

Mistäs rikoksesta sinä täällä istut?

En mie tiijä.

Rikoksesta? Onko se vanheneminen? Muistinmenetys? Raivo? Skitsofrenia? Depressio? Dementia? Deluusio?

Joku on keksinyt diagnoosit, on ollut pakko. On toisia maailmoita, joita me emme voi ymmärtää, koska emme näe niitä oman todellisuutemme lävitse. Sitä, mitä ei voi ymmärtää, on yritettävä selittää. Selitellä.

Miksi?

On toisia maailmoita.

Käännäpä kaiken pääläelleen; rikon muodostuneen kaavamaisuuden, romutan koko työni, koulutukseni, tietoni, käytännöllisyyteni. Omahyväisen luuloni, että tiedän mikä on oikein, sata kertaa lausutun lauseen "tämä on parasta potilaiden kannalta". 

Astun pois roolistani.

Katson päiväjärjestystä toisesta maailmasta.

Järjestys onkin meitä varten. Me emme kestäisi kaaosta, tarvitsemme säännöt, ajat ja rajat.

Uskomme niihin, uskomme, että se on parasta. Niin tahdomme kaikkien tekevän. Niin emme koskaan saa itse olla mukana tässä laivassa, joka ei koskaan saavu satamaan, me emme koskaan voi olla se yksin käytävään unohdettu, jolle virkailijat sanovat aina "odota".

Sinua on kielletty menemästä mukaan potilaan harhamaailmaan. Mutta kukaan ei kiellä hyväksymästä sitä, se on olemassa.

Etkä voisikaan mennä sinne, sillä sinun maailmasi on tässä.

Maailma, järjestyksen turvallinen maailma.

Tulee ilta.

Ruokasaliin laahustaa ilahtunut joukko:

Ai, täällä saa ihan kahvia!

Iltapala on yllätys joka kerta. Kahvia, voileipiä, lääkkeitä, jotka takaavat rauhallisen yön. Sitten riisumaan, peiton alle.

Ennen kuin sammutan valot, joku katsoo kohti, yrittää löytää minut sieltä, missä maailma on epäjärjestyksessä ja kummallinen.

Ja ennen toista unta, me näemme toisemme, ojennamme kätemme - minä omstani, tuo toinen omasta maailmastaan.

Silmänräpäyksen ajan, lyhyen kiitävän hetken, emme ole niin hirvittävän yksin - - - .


©2017 Korhonen - suntuubi.com